Taiteellisen johtajan Inka Achtén avajaispuhe 25. DocPoint-festivaalin avajaisissa

Taiteellinen johtaja Inka Achté avasi 25. DocPoint-festivaalin avajaiselokuva Päivien lumon näytöksessä Bio Rex Lasipalatsissa 3. helmikuuta 2026. Achtén avajaispuhe on luettavissa alla.

”Kiitos Arto Halonen! Ja kiitos että otit melkein 25 vuotta sitten minut, elokuvaa vielä opiskelevan hönön DocPointiin avoimin mielin töihin. On kunnia olla jatkamassa sinun ja sukupolvesi dokkaristien aloittamaa työtä. 25 vuodessa DocPointista on tullut elimellinen osa Helsingin ja koko Suomen kulttuurikenttää ja vuodenkiertoa.

Hyvät ystävät, rakkaat dokumenttielokuvan tekijät, katsojat ja puolustajat, tervetuloa mukaan DocPointin 25-vuotisjuhlafestivaalille.

Elämme ajassa, jossa yksi yksinkertainen kysymys on muuttunut yllättävän vaikeaksi: mikä on totta?

Maailmassa, jossa tietoa tuotetaan enemmän kuin koskaan, yhteinen todellisuus tuntuu silti haurastuvan. Disinformaatio leviää nopeammin kuin harkinta, ja tunteisiin vetoavat kertomukset syrjäyttävät usein faktat. Populismi elää tästä maaperästä; siitä, että epävarmuus, pelko ja suuttumus valjastetaan politiikan käyttövoimaksi.

Juuri siksi dokumenttielokuvaa tarvitaan.

Dokumenttielokuva ei tarjoa helppoja vastauksia tai huuda iskulauseita. Se näyttää totuuden ja maailman monimutkaisena, ja vaatii aikaa, jota nykyinen mediaympäristö harvoin suo.

Vuosi 2025 osoitti jotakin merkittävää. Kotimaiset elokuvat keräsivät yli kaksi miljoonaa katsojaa, ja niiden osuus kaikista elokuvateatterikäynneistä nousi 32 prosenttiin. 

Tämä ei ole pieni kulttuurinen sivuhuomio, vaan vahva viesti: suomalaiset arvostavat kotimaista elokuvaa. He etsivät tarinoita, jotka syntyvät tässä ajassa ja tässä yhteiskunnassa. Kuten Suomen Filmikamarin toimitusjohtaja Tero Koistinen on todennut, kotimainen elokuva on koko suomalaisen elokuva-alan selkäranka. Samalla on muistettava toinen puoli: kotimaisen elokuvan rahoitus on jäänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana pahasti jälkeen verrattuna vaikkapa muihin Pohjoismaihin. Kunnianhimo ei synny tyhjiössä, eikä totuutta etsivä elokuva synny ilman aikaa, resursseja ja turvaa.

Haluan kiittää teitä, rakkaat kollegat – ja meitä kaikkia – siitä, että saimme yhdessä, itsepintaisella työllä, täysin järjenvastaiset elokuva-alaan kohdistuneet leikkausehdotukset kumottua. Se oli erävoitto. Mutta uhka ei ole ohi.

Aikaamme leimaa sivistys- ja kulttuurivihamielisyys. Kuulemme yhä useammin puhetta taiteesta “verorahoilla puuhasteluna”. Taide, tutkimus ja sivistys esitetään kuluerinä – jopa epäilyttävinä sellaisina – ikään kuin ne olisivat irrallisia yhteiskunnan todellisista ongelmista. Tämä on populistisen ajattelun ydintä: vastakkainasettelua “kansan” ja sivistyksen, tunteen ja tiedon, nopean reaktion ja hitaan ymmärryksen välillä.

Ystäväni, ohjaaja ja käsikirjoittaja Jenni Toivoniemi rinnasti kerran elokuvanteon urheilumaailmaan: Se, että suomalaisten elokuvan rahoituksesta puhuessa mollataan kotimaisia “floppeja” ja vaaditaan elokuvilta samantien takuuvarmaa menestystä, on sama asia kuin jos emme satsaisi urheiluun, ellei olympiamitali ole varma. Menestystä ei voi “tilata”, se on epävarmaa. Mutta se mikä on satavarmaa on, että ilman lupaa erehtyä ja epäonnistua, ilman yhteiskunnan tukea ja satsausta ja pelkkää markkinataloutta ajattelemalla, meillä ei ole suomalaista kulttuuria.

Palataan ajatukseen totuudesta. Toimittaja Jussi Ahlroth kirjoitti syksyllä, että sivistys on keskeinen vastaus kysymykseen “mikä on totta”. Ei siksi, että sivistys olisi jonkin eliitin omaisuutta, vaan siksi, että se on yhteinen taito: kyky erottaa fakta ja fiktio, tunnistaa manipulointi ja vastustaa tunteisiin puettuja valheita. Sivistys ei ole vain tietojen kasaamista, vaan kriittistä ajattelua ja halua ymmärtää maailmaa eri näkökulmista. On huolestuttavaa ja oireellista, että elämme ajassa, jossa tutkijoiden häirintä ja maalittaminen on muuttunut niin arkipäiväiseksi, että instituutioiden on varauduttava siihen työsuojelukysymyksenä.

25-vuotias DocPoint reagoi näihin aikamme uhkiin, mutta se katsoo myös taaksepäin, historiaan, jossa valheilla on ollut seurauksensa, ja nykyhetkeen, jossa totuuden kertominen on monin paikoin vaarallisempaa kuin koskaan. Ohjelmistossa kohdataan ääriajattelun verkostoja, autoritaaristen järjestelmien pelkoa, tieteen ja journalismin ahdinkoa – mutta myös vastarintaa, huumoria, luovuutta ja yhteisöjä, jotka eivät suostu vaikenemaan.

Se, että DocPoint täyttää tänä vuonna 25 vuotta, ei ole vain merkkipaalu festivaalin historiassa, vaan muistutus dokumenttielokuvan ajallisesta luonteesta. Dokumenttielokuvat elävät ajassa, mutta ne myös ylittävät sen. Ne tallentavat hetkiä, ääniä ja kokemuksia, jotka muuten katoaisivat – ja palaavat sitten puhumaan meille uudella painolla vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä ajassa, joka korostaa jatkuvaa nykyhetkeä ja nopeaa reagointia ja on täynnä kuvavirtaa, jonka ääreen ei ole tarkoituskaan pysähtyä, menneen tarkastelu ei ole pakoa todellisuudesta vaan edellytys sen ymmärtämiselle. Ilman historiallista muistia emme tunnista toistuvia kaavoja: vallan väärinkäyttöä, pelon lietsontaa, tiedon vaientamista.

Dokumenttielokuva puolustaa oikeutta katsoa maailmaa tarkasti, kertoa monimutkaisia tarinoita ja vaatia todellisuudelta enemmän kuin nopeita vastauksia. Se ei hajota yhteistä todellisuutta, vaan yrittää paikata sitä. DocPoint haluaa muistuttaa kävijöitä siitä, että totuus ei synny huutamalla, vaan kuuntelemalla. Että demokratia tarvitsee sivistystä, ja sivistys tarvitsee taidetta. Ja että dokumenttielokuva ei ole luksusta hyvinä aikoina, vaan välttämättömyys vaikeina.

Avataan siis DocPoint – uteliaina, kriittisinä ja valmiina kohtaamaan todellisuus sellaisena kuin se meille näytetään. 

Kiitos.

Ja sen pidemmittä puheitta, haluaisin esitellä teille avajaiselokuvamme Päivien lumo.  Päivien lumo tekee näkyväksi sen, mistä koko tämän vuoden festivaalissa on pohjimmiltaan kyse: ajasta, muistista ja tarkasta katsomisesta. Elokuva palaa lapsuuden ja aikuisuuden väliseen etäisyyteen, katkenneeseen yhteyteen ja siihen, mitä jää jäljelle, kun ihminen on poissa mutta hänen ajattelunsa, työnsä ja maailmansa ovat yhä olemassa. Ohjaaja Karin Pennanen on rakentanut elokuvansa Päivien lumo uskomattoman rikkaasta arkistomateriaalista: piirroksista, muistiinpanoista, sävellyksistä ja äänitteistä, ja rakentaa niiden avulla paitsi  muotokuvan, myös vuoropuhelun ajasta ikuisuteen siirtyneen setänsä Markun kanssa. Markun tarina muistuttaa meitä siitä, että taide ei todellakaan ole luksusta, vaan olennainen tapa olla ihminen. 

Tervetuloa lavalle, ohjaaja Karin Pennanen ja tuottaja Sonja Lindén!”

Inka Achté

Kuva: Sami Sorasalmi